Päätös lähtemisestä oli syntynyt
nopeasti. Allekirjoitimme avioerohakemuksen ja hän antoi kyydin
lentokentälle. Olin pyytänyt kolme kuukautta vapaata työpaikastani.
Sain sen helposti - hekin olivat kyllästyneet minuun. Olin uupunut
ja halusin kauas pois. Yksi yö Bangkokissa, viisi viikkoa
Australiassa, kuukausi Uudessa Seelannissa, kolme viikkoa
Indonesiassa ja Singaporen kautta takaisin. Toiselle puolelle
maapalloa – ei sen pidemmälle.
Ei se ollut mikään kauan odotettu
turistimatka. Ensimmäisenä päivänä Australiassa sairastuin.
Satoi vettä ja retkeilymajan kaikki ikkunat olivat avoinna.
Läpiveto. Koetut pettymykset purkautuivat ja lysähdin sängyn
pohjalle. Kierrän sairaana puolet Australian mantereesta.
Brisbanesta alas rannikkoa. Makaan päivät kuumehorkassa, palelen ja
hikoilen. Yritän kerätä voimia, jotta jaksaisin aina seuraavaan
etappiin. Aina se ei onnistu. Nousen vuoteesta ja yritän käydä
lyhyellä kävelyllä – on käännyttävä pian takaisin. Sydneyssä
jaksan opastetulle kierrokselle oopperataloon ja illalla konserttiin.
Mutta ankara ilmastointi tekee kurkustani hiekkapaperia. Välillä
itkeskelen yksinäisyyttäni ja kurjaa oloani. Menen laivalla
Tasmaniaan. Täytän koko yön hytin lavuaaria kuumalla vedellä ja
hengitän höyryä, jotta saisin hengitystiehyeet auki. Ei auta -
tuntuu, että tukehdun, kun en saa kunnolla ilmaa. Olisi tietysti
parempi sairastaa kotona kuin toisella puolella maapalloa. Silti
sinnittelen ja pääsen Alice Springsin kaupunkiin. Sen läpi
virtaava joki tulvii – se tapahtuu noin kerran kolmessakymmenessä
vuodessa. Sanotaan, että jos on nähnyt sen tulvivan kahdesti, niin
silloin on asunut koko ikänsä Alice Springsissä. En tiedä, olenko
onnekas vai epäonnekas! Kaipaan lämpöä ja auringonpaistetta, joka
parantaisi minut. On helmikuu ja kesä ja olen väsynyt sateeseen ja
kaikkeen.
Olemme menossa Ayers Rockille. Kaksi
linja-autoa, kaksi opasta. Toinen linja-autollinen saa oppaakseen
nuoren, innokkaan pojan, joka on pukeutunut kuin Crocodile Dundee.
Meille lankeaa David, keski-ikäinen nössö mies, joka
tympääntyneellä äänellä välillä huokaillen selostaa ties
miten monetta kertaa samoja asioita. Olen iloinen, että saimme
Davidin – ihastun häneen välittömästi! Ensimmäinen päivä:
Kings Canyon. Priscilla, Aavikon Kuningatar – australiainen komedia
kahdesta drag queen -esiintyjästä ja yhdestä transseksuaalista,
jotka matkaavat Priscilla-nimisellä rämällä bussilla Sydneystä
Alice Springsiin ja kiipeävät täysissä hepenissään Kings
Canyonille – elokuva, jonka olin nähnyt edellisenä syksynä.
Mutta nyt ei paljon naurata. Kuljemme ylös polkua kiveltä toiselle.
David ojentaa auttavan kätensä, huolehtii, etten liukastu
sileäpohjaisissa Ecco-kengissäni. Ylös päästyämme kierrämme
hevosenkengän muotoisen rotkon toiselle puolelle. Ilta-auringossa
rotkon seinämä näyttää hohtavan oranssilta. Toisella puolella
ihmiset istuvat rotkon reunalla ja heiluttelevat jalkojaan. Minulla
on korkean paikan kammo. Meidän ryhmästä jotkut makaavat mahallaan
ja kurkkivat reunalta alas. Voin pahoin. Rotkon seinämä on
pystysuora. Mietin, miltä näyttäisi, jos hyppäisin. Lepattaisin
kuin siivetön enkeli valkoisessa mekossani. En hyppää!
Olen helpottunut, kun pääsemme alas.
David vie meidät vielä Ayers Rockille. Seuraavana aamuna voimme
valita joko kiipeämisen ylös Ayers Rockille tai sen kiertämisen
jalan Davidin seurassa. Kuka hullu sinne kiipeäisi! David
suostuttelee meitä olemaan kiipeämättä. Monoliitti on
aboriginaalien pyhä paikka. Ylhäällä ei ole mitään. Alhaalla on
ruokaa, suojaa ja varjoa. Voimme ottaa tuntumaa kiipeämiseen
menemällä niin ylös kuin tolppiin kiinnitetyt kettingit yltävät.
Kiveen hakatut tolpat tuntuvat pyhäinhäväistykseltä. Kallio on
sileä ja jyrkkä. Saan kiskoa itseäni kaikin voimin.Ylös kiipeävät
turistit näyttävät muurahaisilta taivasta vasten. Minun valintani
on helppo. Seuraavana aamuna aloitamme kierroksen. Yllätyksekseni
monoliitin ympäristö ei olekaan kuivaa autiomaata vaan vehreä.
Siellä on pieniä lampia ja luolia – aboriginaalien pyhiä
paikkoja, joihin ei saa mennä. David kertoo meille paljon
aboriginaalien elämästä. Voisin kuunnella häntä ikuisuuden.
Kaksi päivää kuluu nopeasti - emme vaihda sanaakaan keskenämme.
Tarkkailen muiden ihmisten elämää ulkopuolisena, turistina.
Voimani ovat niin lopussa, että pienikin huomaavaisuus auttaa minua.
Jatkan matkaa!
Katselen itseäni ulkoapäin. Olen oma
jumalani. Katselen onnetonta vaellustani maan päällä. Tunnen
myötätuntoa. Minun on lohdutettava itse itseäni. Katselen elämääni
kuin elokuvaa.
Maaliskuussa Uuden Seelannin Akaroassa
laskeudun polkua pitkin retkeilymajasta. Alhaalla kadulla ajatus
iskeytyy päähäni: olen eronnut ja täytän elokuussa 38 vuotta.
Jos haluaisin perheen, se voisi olla vielä mahdollista, jos tapaisin
syksyllä jonkun. Stewartin saarella on matkani päätepiste. Alkaa
kotimatka. En halua palata. Haluan jäädä, repiä passini, salata
henkilöllisyyteni ja kansallisuuteni. Haluan heittäytyä
hankalaksi. Kukaan ei tiedä, missä olen. Kukaan ei kaipaa. Kukaan
ei välitä. Jäisin sinne, enkä palaisi koskaan. Käännyn
takaisin!
Ubudin taiteilija-kylässä Balilla
menen katsomaan varjoteatteria. Näin varjoteatteria ensimmäisen
kerran Helsingin kansallismuseossa Indonesia-näyttelyn yhteydessä.
Lumouduin täysin. Gamelan-musiikki vaivutti minut kuin transsiin ja
unohdin ajan ja paikan. Halusin jäädä - vain jäädä siihen. Nyt
en pysty keskittymään samalla tavalla. On liian paljon elämää
ympärillä. Mutta nautin lämmöstä, pimeydestä, äänistä ja
tuoksuista.
Jaavan saarella eksyn. Kiipeän ryhmän
mukana tulivuorelle. Lähtö hotellilta on neljältä aamulla, jotta
olemme ylhäällä auringonnousun aikaan. Ylös meneminen on helppoa,
sillä pimeässä sinne johdattaa soihtukuja. Alas löytäminen
valoisassa onkin sitten vaikeampaa. Eksyn muista ja yhtäkkiä en
tiedä missä olen. On vain autiota laavahiekkaa. Pimeys oli
turvallista, mutta nyt aurinkokin on sumun peitossa. Harhailen,
kunnes tapaan ihmisiä, jotka myös ovat eksyneet alas tullessaan.
Löydämme jeepin, joka vie meidät takaisin hotelliin.
Tunnistinko Davidissa
samankaltaisuuden? Yksinäisyyden, joka seuraa varjona.
Syksyllä tapaan jonkun.
Tuikitavallisen tylsän. Saan tarjouksen, josta en voi kieltäytyä –
tilaisuuden, joka ei tule toistumaan. Synnytän kaksi lasta ja
muutamme omakotitaloon Keski-Suomeen. Hyvästi pääkaupunki,
työpaikka, harrastukset ja olemattomat ystävät! Joudun ansaan,
josta en osaa pois. Olen yksinäisempi kuin koskaan. On pimeää ja
olen taas eksyksissä. Yksinäisyys perheen parissa on pahempaa kuin
yksin yksinäisyys. Olen roolissa, johon en sopeudu. Kuten
ensimmäistä, toista avioliittoa kestää kaksitoista onnetonta
vuotta, kunnes eroamme. Tällä kertaa ero on rankempi. Tällä
kertaa en voinut lähteä. En voinut edes kuvitella hyppääväni
alas jyrkänteeltä. Pitäisi vuokrata auto ja ajaa lasten kanssa
rotkoon - kuin Thelma ja Louise.
Eräässä Woody Allenin elokuvassa
päähenkilö on masentunut ja hautoo itsemurhaa. Hänen vanhempansa
eivät sitä kuitenkaan kestäisi: heidät pitäisi ensin tappaa - ja
kanarialinnut. Siitä tulisi varsinainen joukkomurha! Eräänä
päivänä hän poikkeaa hetken mielijohteesta elokuviin, jossa
pyörii Marxin veljesten Päivä Sirkuksessa. Vanha elokuva, mutta
aikansa tuijotettuaan pähkähullua komediaa, jossa veljekset
pomppivat sätkynukkeina ja jossa ei tunnu olevan mitään mieltä,
hän huomaa ahdistuksen hälvenneen ja tajuaa, ettei elämässäkään
aina tunnu olevan järkeä, mutta silti matkaa kannattaa jatkaa.
Sillä kuolema tulee väistämättä – sitä ei tarvitse kiirehtiä.
Kuvittelemme elävämme ikuisesti, mutta miten monta täysikuuta
vielä saamme nähdä.
Annie Hall -elokuvan alussa Woodyn
näyttelemä roolihahmo Alvy Singer kertoo: ”On eräs kasku
kahdesta iäkkäästä rouvasta palvelutalossa. Toinen heistä sanoo,
”Ruoka täällä on kerta kaikkiaan kamalaa.” Toinen vastaa,
”Tiedän, ja niin pienet annokset.” Niin ajattelen elämästä –
täynnä yksinäisyyttä, ja kurjuutta, ja kärsimystä, ja
onnettomuutta, ja se kaikki on ohi liian pian.”
Elokuvat - tuo valojen ja varjojen
leikki valkokankaalla. Olen oman elämäni kustantaja,
käsikirjoittaja, ohjaaja, näyttelijä ja katsoja.
